keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Taianomainen, pauloihinsa vangitseva Pyhä-Nattanen

Muistin hämärästi kuulleeni paikasta nimeltä Nattaset tai Nattastunturit, mutta en ollut ajatellut tuntureiden sijaitsevan vain parin tunnin automatkan päässä kotoani saatikka, että tuntureihin kuuluva Pyhä-Nattanen olisi todella näkemisen arvoinen paikka.

Keväällä Ylellä esitettiin yhdeksän osainen Metsien kätekemä -sarja, jossa vierailtiin muunmuassa jumalten vuoreksikin kutsutulla Pyhä-Nattasella. Tuon upeasti toteutetun sarjan 8. jakson jälkeen oli selvää, että Pyhä-Nattasilla on päästävä käymään.

Kesälomamme toisen karavaanarireissun reitti suunniteltiinkin siten, että ensimmäisenä käydään Sompion luonnonpuistossa kokemassa Pyhä-Nattaset. Ja niin tehtiin.

Saavuimme Vuotson pikkukylään kauniina loppukesän päivänä ja majoituimme matkailuvaunullamme Vuotson Majalle. Samoin tein pakkasimme reppuun juomapullot, vähän evästä ja suuntasimme majapaikkamme ohitse kulkevaa hiekkatietä kohti Pyhä-Nattasen reitin lähtöpistettä.

Lähtöpisteitä Sompiontienvarrella on ainakin nämä kaksi, Ensimäisenä Vuotsosta päin tultaessa olevalta lähtöpisteeltä matkaa huipulle tulee pidemmästi kuin seuraavalta lähtöpisteeltä. Ensimmäisen reitin plussana on matkanvarrelle osuva laavu. Meidän tarkoitus oli päästä käymään huipulla mahdollisimman pian sillä siellä on kuullun mukaan nin hienoa, että nyt ei ollut halua jäädä tulistelemaan taikka kiertää pidemmän kautta.


Ilmiselvästi kohteemme maine uskomattomana paikkana oli kiirinyt laajalle sen saaman julkisuuden myötä. Retkeilijöitä meni ja tuli pitkin metsätietä ja autoja oli parkissa useita molemmilla lähtöpisteillä.


Polku huipuille kulki rehevän metsäalueen läpi, alussa osin pitkospuita pitkin, muuttuen yhä jyrkemmäksi ja kivikkoisemmaksi. Rinteessä ihmettelimme tykkylumen katkomia puiden latvoja, niitä oli paljon.

Mitä lähemmäs huippua nousimme sitä kivisemmäksi matka kävi. Lopulta reitti oli silkkaa kiveä, suuria lohkareita, pieniä lohkareita, metri kertaa metri kivilaattoja.



Jo rinnettä ylös kiikkuessa saattoi nähdä vilauksen huipun kivirykelmistä ja mitä ylemmäs nousimme sitä selvemmin alkoivat hahmottumaan myös nattaset, suuret kivilimput, kuin jättiläisen latomat kivilaatat. Niitä oli useita, eikä pelkästään huipulla vaan myös kauempana olevalla matalammalla tunturin osalla.

Kivipahdat eli toorit ovat olleet pyhiä paikkoja, palvonta kohteita ja jumalolenojen asuntoja. Sen voin kyllä hyvin uskoa, ihan tavallinen ihminen tuntee itsenä jälleen todella pieneksi kulkijaksi näiden valtavien luonnon muovaamien taideteosten rinnalla. Eihän Pyhä-Nattasen kaltaisessa kivimaailmassa voisikaan asua kukaan muu kuin jumalolennot tai jättiläiset.



Huipulla oli toorien lisäksi palovartijan maja, jonne saattaa paeta yllättävää sadekuuroa tai paistaa kaasuliedellä retkievästä. Nuotiopaikka löytyi ulkoa kivien suojasta, kivien ympäröimästä ringistä.



Näkymä huipulta oli tietysti komea joka suuntaan. Etelässä suot ja järvet peittivät maisemaa ja pohjoiseen katsoessa näkyi tuntureiden siluetit, Sokosti ja Ukselmapää jylhimpinä.


Mutta maisemiakin ihmeellisempää katseltavaa olivat toorit. Niitä ei lakannut hämmästelemästä. Vaikka tiesikin niiden syntyneen aikojen kuluessa rapautumisen aikaansaannoksena, lujemman kiviaineksen jäädessä tooreiksi niin mielikuvitus yritti koko ajan vakuuttaa niiden olevan jumalten tai jättiläisten aikaansaannoksia.


Tunturin huipulla oli erikoinen tunnelma, vangitseva. Juurikin sellainen kuin on kuvailtu: Täältä ei haluaisi lähteä pois. Mitkään sanat ja kuvailut eivät yksinkertaisesti riitä kertomaan kuinka kaunista, komeaa ja hienoa Pyhä-Nattasella on saatikka, että huipun tunnelmaa voisi välittää eteenpäin. Tämä paikka on vain koettava.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti